Suomi

Kirjasta todellisuuteen

Ei kommentteja

Hiljaiselo blogissa tarkoittaa paluuta Suomeen – toistaiseksi. Vajaa neljä vuotta sitten asuntoani pahvilaatikoihin pakatessani, puolet materiaalisesta omaisuudestani myydessäni ja pakolaisille lahjoittaessani, ilmoitin kavereille että palaan ehkä kuukauden, ehkä kymmenen vuoden päästä. Ensimmäinen asia, jota silloin talvella 2016 Kreikan saarilla pakolaisten avustustyön lomassa muistan Suomesta ikävöineeni, olivat tanssitunnit. Ja ensimmäinen asia, joka sai silmäni niissä olosuhteissa motivoituneena kiilumaan, oli sen kaiken hulluuden keskellä oivaltaminen, että vaikka näiden ihmisten mieli on rikki – on pakko ollakin koko elämänsä menettäneenä – niin mun toiminnallani voi olla heihin ja heidän uudelle elämälleen positiivinen tai negatiivinen vaikutus. Se riippuu vain minusta. Vain minusta.

Niinpä tämä syksy on vierähtänyt – paitsi niitä pahvilaatikoita availlessa – tanssien ja opiskellen. Opiskelen psykologian ja erityispedagogiikan perusopintoja, joita molempia katson erityisesti trauma- ja mielenterveysnäkökulmasta. Enpä arvannut keväällä 2016 Ateenassa pakolaisille koulumuotoista opetusta organisoidessani tai keväällä 2017 samassa paikassa englantia opettaessani, että vielä ihan oikeasti opiskelisin pedagogiikkaa, juuri heidän tarpeisiinsa.

She’s a therapist, kuvasi kerran yksi syyrialaistoveri minua kaverille esitellessään. Hänen kanssaan olimme käyneet lukuisia, lukuisia keskusteluja siitä mitä merkitystä elämässä on. Miksi täällä kannattaa olla, ja miten me voimme itse vaikuttaa ajatteluumme – vai voimmeko. Muistan hänet aina.

Luen lastenpsykiatrian järkälemäistä tenttikirjaa silmät säihkyen. Voisin nukkua tämän kirjan kanssa.

Luen äiti-lapsi-vuorovaikutuksen vaikutuksesta lapsen omaksumaan kiintymyssuhdemalliin ja omaksutun mallin vaikutuksesta lapsen käytökseen, ja muistan kaikki ne kymmenet lapset, jotka tarrasivat kiinni heti pakolaistaloon astuessani ja kilpailivat syliini pääsystä – hekin jotka eivät olleet ikinä aikaisemmin nähneet minua. Muistan kuinka muutama tunti pakolaislasten kanssa tuntui jälkeenpäin siltä, kuin koko sieluni olisi imetty tyhjäksi kaikesta rakkaudesta, lämmöstä, empatiasta. Muistan äidin joka ei järkytykseltään kyennyt enää huolehtimaan lapsestaan, hänen puolisonsa oli menehtynyt mereen vain viikkoja aikaisemmin. Muistan lapsen joka piirsi vain aseita, kuolemaa ja mustuutta.

Psykiatrian käsikirjaa lukiessani mielessäni välähtävät muistot ja yhtäkkiä teoria ei olekaan teoriaa, vaan realismia jota olen omin silmin nähnyt.

Palestiina

Sotilaiden juttusilla

Ei kommentteja

Vierailen pikkukylässä perheessä, jonka auton kyydissä liftasin edellisviikolla kylästä toiseen Palestiinan kukkuloilla. Paluumatkalla kotiin jään jumiin checkpointille, jossa Israelin sotilaat ovat sulkeneet tien ja palestiinalaisten autojono odottaa malttamattomana tapahtumien kulkua. Alueella on usein kahakoita paikallisten ja sotilaiden välillä, sillä alueelle on pystytetty suuri setlementti joka on riistänyt ja kasvaessaan edelleen riistää paikallisten maita. Kävelen päästä varpaisiin aseistautuneiden sotilaiden luo ja kyselen tilannetta. Puren huulta – meinaan vahingossa puhua heille arabiaa ja tiedän, että siitä seuraisi lähinnä ongelmia. Palestiinalaiset katsovat kauempaa, mitä tapahtuu.

Määräys on että portti pysyy kiinni, kertoo sotilas. Kyselen monta kertaa, että miksi niin ja kuinkahan kauan tässä kestää, kunnes sotilaan silmissä vilahtaa laupeus turistia kohtaan. Hän kysyy, onko koko taksi täynnä turisteja, mutta kuullessaan että matkustan henkilöautossa paikallisen kyydissä, laupeus hälvenee. Kerro kuskillesi että portti pysyy kiinni, sanoo sotilas.

***

Hebronin kaupungissa vierailen perheessä, jonka taloa ympäröivät israelilaiset uudisasukkaat. Perheelle on tarjottu 4 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria talonsa myymisestä juutalaisille, mutta – kuten tyypillistä – palestiinalaiset eivät myy tonttejaan mistään hinnasta israelilaisille. Toista sataa laitonta siirtokuntaa palestiinalaisten mailla on enemmän kuin tarpeeksi.

Perheen mies on toista kertaa naimisissa; ensimmäisen vaimon sotilas ampui heidän talonsa katolle, kun vaimo meni tarkistamaan vesitankin tilannetta. Heidän syntymätön lapsensa saatiin pelastettua. Heidän poikansa kasvoille on heitetty kauppareissulla happoa ja heidän juutalaiset naapurinsa heittävät ikkunoistaan roskaa heidän talonsa eteen. Juutalaiset uhkailevat, mutta minä en taivu, sanoo isäntä

***

Bussissa Jerusalemiin tapaan avuliaan palestiinalaisen nuorukaisen, joka on palestiinalaiseksi matkustellut paljon. Hän kertoo, kuinka ulkomailla puhuessaan ihmisille miehityksen alla elämisestä monet eivät usko häntä. Ymmärrän häntä, sillä muistan kuinka muutamia kuukausia sitten minunkin oli vaikea käsittää, miten paljon ja monimuotoista rotusortoa täällä voikaan olla. Samasta syystä siitä kaikesta on niin vaikea kirjoittaa blogiin: vaikka kuinka kirjoittaisin, se kaikki on vain jäävuoren huippu, eikä tee oikeutta palestiinalaisille.

Palestiina

Ihminen vs. ihminen

Ei kommentteja

“You have a house, and I have none. You have celebrations, but I have none. Why can’t we play together?”
-Mahmoud Darwish, palestiinalaisrunoilija

Herätessäni mietin, mikä viikonpäivä tänään on – onko alueellemme tänään vedenjakelua, vai ehkä vasta huomenna? Vai ylihuomenna vai ei silloinkaan? Pyykkikonetta ei tohdi pistää päälle kuin päivinä, jolloin vesitankkeihin tulee uutta vettä. Minun asuinalueellani sitä saa kolmena päivänä viikossa.

Vieressä israelilaiset saavat vettä rajattomasti. Kun palestiinalaiset kärsivät kuivuudesta, israelilaisten vehreissä siirtokunnissa kasvatetaan puita ja puutarhoja ja uidaan uima-altaissa. 

Mistä tietää, käveleekö palestiinalais- vai israelilaisalueella?
Siitä, että palestiinalaisten rakennusten kattoja peittävät suuret vesisäiliöt, ja maa on kuivuudesta lähes puuton.

Kysyn israelilaisilta, miksi palestiinalaisille ei anneta riittävästi vettä elämiseen ja viljelyyn. Miksi Israel estää palestiinalaisten pääsyn joelle ja heidän omiin pohjavesiinsä?

Koska vettä ei riitä kaikille, joku ehdottaa. Siksikö Israelilla olisi oikeus laittaa palestiinalaiset elämään alle WHO:n suositteleman kohtuullisen vedenkulutuksen? Israelilainen käyttää keskimäärin neljä kertaa enemmän vettä kuin palestiinalainen. Miksi teidän lapsenne uivat uima-altaissa kun Palestiinassa ei voida viljellä vedenpuutteessa maata? He eivät osaa vastata, mutta arvelevat, että heidän hallituksellaan on joku hyvä syy.

Palestiinalaiset tietävät, mikä se syy on. “Israel syö Palestiinaa pala kerrallaan, he pakottavat viljelijät jättämään maansa ja maalaiset muuttamaan kaupunkeihin. He haluavat ihmiset hallittaviin nippuihin ja vapauttavat maatamme omaan käyttöönsä.” Kaikkia niitä 250 israelilaista siirtokuntaa ja etuvartioasemaa, jotka sijaitsevat palestiinalaisten mailla, kansainvälinen oikeus pitää laittomina.

Palestiina

Takaisin yliopistoon

Ei kommentteja

Ensimmäisenä tervetulotoivotusten jälkeen kuulemme, että arabian opiskelu Palestiinassa on poliittinen kannanotto. Ja se on totta. Ennen saapumistani saan palestiinalaiselta yliopistoltani viisisivuisen dokumentin maahantuloon valmistautumisesta. Siinä kerrotaan, että Tel Avivin lentokentällä haastatellaan huolellisesti jokainen ja että Palestiinassa opiskelun tai edes oleskelun mainitseminen on riski.

Opiskelu kampuksella on erilaista kuin mihin olette tottuneet. Jonain päivänä kuulette arkiaherruksenne lomassa siitä, että Israelin sotilaat ovat taas laittaneet opiskelijoitamme vankilaan. Kuulette siitä, että taas joku oppilas on tapettu. Yksi opiskelijamme on ollut vankilassa jo 20 vuotta. Hänen lukukausimaksunsa on edelleen merkattu hänen nimelleen yliopiston tilillä. Me odotamme häntä takaisin.

Kuulemme yliopiston pyörittämisen arkisista vaikeuksista: Vuosikausia opettaneiden professoreiden työviisumeita on evätty ja liikkuminen estetään Israelin asettamien checkpointien läpi satunnaisina päivinä. Oppikirjojen tuominen riittävissä määrin Länsirannikolle on estetty.

Kouluttamatonta kansaa on helpompi alistaa, mutta koulutettu kansa tietää ja taistelee oikeuksistaan. Israelin etu on hankaloittaa koulutustamme. Meidän opiskelijamme opiskelevat monisteista eivätkä oikeista oppikirjoista, mutta olemme siitä huolimatta koko Palestiinan ykkösyliopisto ja arabimaailman parhaimmistoa.

He puhuvat Israelin armeijan raideista kampuksella, ne ovat yleistyneet vuosien 2017-2018 aikana. Yleensä sotilaat tulevat öisin ja tuhoavat oppimateriaaleja ja kaiken Palestiinaan viittaavan. Viimeisimmässä journalisteiksi naamioituneet sotilaat tulivat keskellä päivää ja pidättivät oppilaskunnan edustajan samalla, kun kampuksen porteilla ammuttiin.

Kampuksella keskellä on muistokivi, johon on kirjoitettu pitkä lista nimiä ja teksti: nämä opiskelijamme kuolivat oikeuksiensa puolesta.

Iran

Oikeus vapauteen

Ei kommentteja

Tässä julkaisematta jäänyt teksti tammikuun puolivälistä:

Iranissa katselen kahta erilaista vapaudenkaipuuta, kahta erilaista taistelua ihmisoikeuksista.

Iranilaiset puhuvat toiveikkaasti tulevaisuuden vallankumouksesta.

Suljettujen ovien takana he haukkuvat hallitustaan ja odottavat parempaa elämää. He puhuvat kansalaisten epätasa-arvosta, naisten huntupakosta, alkoholikiellosta, naisten ja miesten eristämisestä – busseissa on eri karsinat naisille ja miehille, naimattomien miehen ja naisen oleskelu kahdestaan suljetussa tilassa (ml. auto) on kielletty, sekasukupuoliset juhlat on kielletty, kaikki on kielletty. Kolmasosa internetistä on bannattu, mm. useita uutis- ja matkailusivustoja ja Spotify.

Iranilaiset kertovat liikennekameroista, joiden kuvista poliisi valvoo autoilijan hunnun käyttöä ja kutsuu hunnuttomia naisia puhutteluun. He kertovat, ettei poliisi yleensä kirjoita siitä sakkoa – tiedätkö miksi, he kysyvät. Koska sakotta poliisiasemalta pois pääsevä iloitsee siitä, että häntä kohdeltiin niin hyvin, eikä siksi muista turhautua huntupuhuttelun ja systeemin järjettömyyteen.

Kahvilassa tuttu tarjoilija tulee hiljaa kysymään, maistuisiko lasi viiniä. Kotitekoista, tietenkin, sillä alkoholin ajattelukin on tässä maassa kielletty. Viiniä maistellessani mietin, onko suuremmassa rangaistusriskissä viinin juoja vai viinin tarjoilija. Juuri tällaista on iranilaisten elämä valtiollisesta kurinpidosta huolimatta – villiä, vapaata, riskinottoa ja unelmia vallankumouksesta.

***

Kaupungin laidalla astun kotiin, jonka lattiaa peittävät matot ja seinustoja vilttipinot. Pieni televisio on hiljattain ostettu, se seisoo kodin ainoan modernin huonekalun, pienen hyllyn, päällä. Kotia asuttaa Suomesta karkotettu afgaaninuorukainen sekä sisko aviomiehensä ja neljän lapsensa kanssa. Kaikki ovat paperittomia Iranissa.

Nuorukainen esittelee kotikaupunkiaan ja meitä ihmetellään metroissa ja kaduilla – yhteiskunnassa alaspäin katsottu afgaanimies seurassaan vaalea ulkomaalainen nainen. Ja puhumme keskenämme outoa kieltä – suomea.

Katselen heidän kotinsa lattialla mönkivää vauvaa. Housunvyötäröstä pilkottaa rätti, ja mietin johtuuko rätti vaippana afganistanilaisista tavoista vai rahanpuutteesta. Mietin sitä pyykkimäärää, jonka äiti pesee käsin seitsemän hengen taloudessa, jossa on kaksi vaippaikäistä ja kolme aikuista. Nuorukainen itse työskentelee räätälinä pitkiä päiviä ja ahkeruudesta riippuen tienaa palkkaa 20-25 euroa viikossa. Välillä pomolta jää palkka maksamatta. Paperittomana ei ole varaa valittaa.

Perheen turvallisuuden ja yksityisyyden vuoksi en voi kertoa heistä muuta. Mutta elämä afganistanilaisena Iranissa näyttää äärimmäisen kuormittavalta.

Tapaan muitakin afgaaneja Iranissa. Eräs nainen on asunut siellä jo 20 vuotta, mutta ei voi ikinä saavuttaa lähimainkaan samoja oikeuksia kuin iranilainen. Hänen lapsensa pääsevät kouluun, mutta eivät yliopistoon. He eivät saa omistaa maata eivätkä taloa, ostaa sim-korttia tai avata pankkitiliä. Puhumme oikeuksista ja vapaudesta, kahdesta saavuttamattomasta.

Nainen kysyy maista, joissa olen käynyt. Hän kuuntelee ihmeissään Intiasta ja Japanista, katselee lempeästi suoraan silmiin, korjaa huntuaan tiukemmalle hiustensa peitoksi ja kehottaa: nauti sinä elämästäsi, mene ja nauti ja pidä hauskaa. Kiitän häntä ja toivotan hänelle kaikkea hyvää elämään. Tämä minun elämäni ei ole nautittavaksi, hän vastaa ja hymyilee lämpimästi.

Kreikka

Yöpartiossa

Ei kommentteja

Mereltä kajastaa himmeistä himmein valo, huojuva, hatara. Se välkähtää ja katoaa, viipyilee pidempään, katoaa.

Lesvoksen etelärannikolla partioiva kansainvälinen ryhmä viettää yönsä kiikaroiden merelle. Pilkkopimeässä on vaikea nähdä sitä mitä varten sinne on menty – pakolaisveneiden vuoksi, meriteitse tulijoita vastaanottamaan. Koska yön pimeimpinä tunteina voi hädin tuskin nähdä itse veneitä, mustia hahmoja mustaa merta vasten, tähystämme ja kuuntelemme poikkeavuuksia. Sellaisia hapuilevia, epätasaisella frekvenssillä välkehtiviä, ylös alas keikkuvia valoja. Stabiilit valot, vaikka himmeätkin, ovat kalastusveneitä, rajavartiostoa, NATO:n aluksia, rahtiliikennettä, niistä emme piittaa.

Mutta nämä huojuvat ja hatarat, niiden perään me lähdemme.

Valo katoaa näkyvistä. Mikäli se on pakolaisvene, se suuntaa pilkkopimeässä kaikista vaikeapääsyisimmälle rannikko-osuudelle. Rantapenger nousee jyrkkänä parikymmentä metriä merestä ja kasvaa tiheää pusikkoa. Meillä ei ole toivoakaan laskeutua alas eikä mahdollisilla saapujilla nousta siitä ylös.

Ajamme rantajyrkännettä ylöspäin kipuavaa tietä suoraan sen pisteen yläpuolelle, johon kuvittelemme mahdollisen veneen suunnanneen. Pysäytämme moottorin, kuuntelemme. Nainen kirkuu.

Otsalampun valossa minä ja saksalainen nainen kävelemme irtokivikossa vedenrajassa kilometrin matkan heidän luokseen. He ovat juuri rantautuneet, kun saavumme paikalle. Kello on 2:30.

Yes, this is Greece.

Ihmiset ovat läpimärkiä, osa istuu kivikossa uupuneina. Kysymme ensimmäisenä, onko koko porukka päässyt turvallisesti meren yli. Onko kukaan joutunut veteen? Pystyykö kaikki kävelemään? Meidän pitää kävellä rantaa pitkin paikkaan, johon pääsee autoilla, sanomme. Siellä on apua, lämmikettä, vettä, ensiapua. Meidän pitää lähteä.  

Heitä on kuusikymmentä. Saksalainen ottaa johdon, kävelee ensimmäisenä, minä jään viimeiseksi. Nelilapsinen perhe on lopen uupunut, he jäävät muusta ryhmästä jälkeen ja minä heidän kanssaan. Lapset ovat alle 6-vuotiaita. Äidillä on vaikeuksia kävellä vaikeassa maastossa, hän kantaa vuoden ikäistä poikaansa ja pitää kädestä toista samalla kivikossa kompuroiden. Pian hän lyyhistyy maahan eikä enää jaksa nousta.

Please help me, itkuisesti hän katsoo suoraan silmiini. I will take your baby, sanon ja ojennan käteni lasta kohti.

Lapsi sylissäni on likomärkä ja kylmissään, ja äitinsä sylin jätettyään alkaa itkeä lohduttomasti. Rutistan pientä poikaa rintaani vasten ja koko matkan autoillemme laulan hiljaa hänen korvaansa Jos sul lysti on niin kätes yhteen lyö. Poika rauhoittuu kuuntelemaan.

Kaivamme autoistamme sukkia, hattuja, käsineitä ja avaruushuopia, jotka heijastavat ruumiin oman lämmön takaisin ja lämmittävät siten edes hiukan. Pimeinä ja pitkinä tunteina odottaessamme rannalla rajavartioston bussin saapumista kiedon kymmenet paleltuneet jalat avaruushuopiin, puristan paketoituja jalkoja kämmenilläni ja kysyn että kestätkö. Ujutan kymmeniä täriseviä selkiä pitkin avaruushuopaa paidanhelmasta kohti niska-aukkoa kietoen keskivartalon tärkeät elimet lämpöön. Jotkut taistelevat kylmyyttään ja juurikokemaansa meren kauhua vastaan muuttumalla apaattisiksi, he tuijottavat eteensä jähmettyneinä. Oletko ok? Kiedon heidätkin pakettiin, jos he antavat siihen luvan.

Kello on kuusi aamulla, kun pääsen kotiin. Omien varpaideni sulamiseen ja tunnon normalisoitumiseen menee kolme tuntia, vaikka minun ei tarvinnut edes kastua.

Kreikka

Pelosta riemuun

Ei kommentteja

Mietin, millaista on istua kumiveneessä pilkkopimeässä yössä, kylmissään kymmenien muiden ihmisten joukossa. Koska ihmisiä on pakattu kyytiin reilusti yli veneen kapasiteetin, he istuvat sylikkäin ja toistensa jalkojen päällä. Nuoret miehet joutuvat pohjimmaisiksi, sillä heidän ajatellaan se parhaiten kestävän. Heidän edessään loistavat Lesvoksen kutsuvat valot, vapauden ja turvan valot, he ehkä ajattelevat. Takana hätyyttelee Turkin kaupunkien kimallus, loittonisipa se nopeammin. Kyytiläisten merimatkan lähtöpiste ja määränpää ovat – hyvällä säällä – koko ajan näkyvissä, mutta silti tuskaisen kaukana, loputtoman kaukana, ikuisuudelta mahtavat tuntua ne minuutit ja tunnit.

Kuvittelen tunnelman veneessä olevan klaustrofobinen, vaikka ympärillä on tilaa kymmeniä kilometrejä joka suuntaan. Ympäröivä merivesi heittää pärskeitään veneeseen ja paukkuu veneenkylkiin muistuttaen kyytiläisiä siitä, että moni heistä ei osaa uida. Kuivissa Afrikan ja Lähi-idän maissa ei tarvinnut osata uida, ja missä sitä olisi oppinutkaan, ellei asunut rannikolla tai ison joen lähellä. Meren sylkiessä mahtiaan he istuvat kylkikyljessä, odottavat, pelkäävät, rukoilevat, pelkäävät.

Mietin, millaista on meren keskellä huomata veneen rikkoutuvan, millaista katsoa ympärillä syntyvää pakokauhua. Millaista on nähdä ihmisten vauhko liikehdintä, nähdä lapsien aistivan paniikin ja alkavan kauhuissaan itkeä elleivät sitä ole jo ennestään tehneet. Mietin, millaista on ymmärtää, että mereen sitä kuitenkin mennään, sinne mitä on tuntikaupalla tässä pelätty ja minkä loppumista odotettu. Millaista on tuntea vesi ensi kertaa ihollaan, millaista on sulkea lapsensa tai puolisonsa tiukasti syleilyynsä samalla kun meri sulkee heidät omaan kylmään syleilyynsä. Millaista on hukkuessaan katsoa edessään Lesvoksen valoja, niitä vapauden ja turvan valoja, niin lähellä ja niin saavuttamattoman kaukana.

Vuonna 2018 Välimereen on hukkunut 2216 ihmistä (UNHCR:n arvio, 1.1.-14.12.2018), jotka kaikki ovat tunteneet, pelänneet, viimeiseen asti toivoneet.

…

Thank you, thank you, thank you, heidän kiitoksistaan ei tule loppua. Heidän hymynsä ovat leveämmät kuin suupielet antava myöten, heidän silmiinsä syöksyy riemu, heidän ryhtinsä suoristuu. Yksi toisensa jälkeen he tulevat, epäluuloisina ja vieläkin peläten, he haluavat kuulla sen aivan itse omine korvineen, peräjälkeen he tulevat ja kaikki kysyvät saman kysymyksen, ja mitä useampi heitä tulee, sen leveämpi hymy minun huulillani loistaa vastatessani heille.

Yes, this is Lesvos, Greece.

Kello on 2:30 aamuyöllä, seisomme irtokivikossa vaikeapääsyisellä rantapenkereellä, jonne heidän veneensä on juuri rantautunut. 60 ihmistä on tänä yönä selvinnyt meren yli, ja heidän silmissään loistaa nyt helpottunut riemu.

Kreikka

Sinä päivänä 3021 pelastui

Ei kommentteja

Palaan Lesvokselle lähes kolmen vuoden jälkeen. Helmi-maaliskuussa 2016 rantaviivaa täplittivät oranssit pelastusliivit, rantaan huuhtoutuneet vaatteet ja kengät. Pienen lapsen kenkä rantakivikossa riipaisi sisintä.

Helmikuun 26. päivänä 2016 Lesvokselle saapui meriteitse 1513 pakolaista, yhteensä Kreikan saarille saapui samana päivänä 3021 henkeä (UNHCR statistics). Sinä päivänä olin aamuvarhaisella rannalla. Myöhemmin kirjoitin näin:

“Ensimmäisen veneen vastaanottaminen rannalla on yksi emotionaalisimpia hetkiä, jonka olen kokenut. Olen valtavan surullinen ja samalla valtavan iloinen.

Osa veneessä olevista lapsista itkee järkyttyneenä veneen lähestyessä rantaa, viimeisetkin urheat pienokaiset viimeistään rannassa. Ensimmäisten joukossa veneestä autetaan kärsineen näköinen nuori nainen, joka viittilöi olevansa raskaana ja tuntevansa kipuja.

Ympäröivän kaaoksen, itkun ja järkytyksen katsominen riistää mieltä. On vaikea ymmärtää, että 2000 ihmistä joka ikinen päivä joutuu tulemaan tällaisen kauheuden läpi. He jättivät kaiken astuakseen tähän heppoiseen veneeseen ja tähän rikkaaseen maanosaan, joka yrittää pysäyttää ihmisten pakenemisen kauheuden keskeltä.

Samalla iloitsen siitä, että taas muutama kymmenen ihmistä on turvassa. Taas yksi veneellinen selvisi meren yli ja on nyt kaukana pommeista. Joidenkin saapuneiden kasvoilla paistaa selvästi toivo. Osa vilkuttaa ja huutaa onnellisena jo rantautuessaan, ja me vilkutamme takaisin. Me toivotamme tervetulleeksi Eurooppaan.

Harmaantunut herrasmies istahtaa rantakiville, kaivaa heppoisen näköisestä pussukasta luuttua muistuttavan soittimen ja alkaa soittaa. Herrasmies näyttää soittaessaan onnelliselta.”

Muistan herrasmiehen elävästi. Hän kertoi tuoneensa mukanaan Syyriasta ainoastaan soittimensa, se oli hänen palansa Syyriaa josta hän ei luopunut vaikka luopui kaikesta muusta. Hän istuu rantahietikolla kaiken sen kaaoksen keskellä soittaen samalla kun me ohjaamme huonokuntoiset lääkärin tarkastettavaksi, kiedomme kylmettyneitä avaruushuopiin, rauhoittelemme lapsia ja aikuisia.

Kreikka

Toisin silmin

Ei kommentteja

Uutinen paluustani Ateenaan otetaan tutuissa pakolaispiireissä riemulla vastaan. I will not sleep tonight if I don’t see you, ilmoittaa yksi pian lentokoneen laskeuduttua.

Tuon mukanani kaupunkiin suomalaisen kaverin vierailemaan omille kulmilleni. Tiivistän hänelle Syyrian sodan uskonnollisen sekamelskan, sunnit ja shiiat, kurdit, shiiojen alaviitit, yazidit. Kerron ISIS:n taistelijoiden alkuperästä, siitä että he ovat enimmäkseen vierastaistelijoita Pohjois-Afrikasta, Venäjältä, Lähi-idästä ja Euroopasta, Suomestakin. Tiivistän Ateenan pakolaisympyröiden poliittisen sekamelskan, anarkistien roolin, hallituksen toimet, kriisin historian. Samalla ihmettelen kuinka paljon olen oppinut kolmessa vuodessa.

Kiipeämme kolkossa porraskäytävässä neljänteen kerrokseen, koputamme kesällä minulle rakkaaksi tulleen syyrialaispariskunnan ovelle. Vaimo on lähtenyt Hollantiin, mutta aviomies on täällä. Kuuntelemme uuden kämppiksen, 19-vuotiaan nuorukaisen tarinoita islamilaisen kalifaatin vallan alla elämisestä. Hän on kotoisin Raqqasta, ISIS:n pääkaupungista ennen kalifaatin kukistumista. Hän näki päitä leikattavan irti, päivä toisensa jälkeen, kunnes siihen turtui.

He katsovat kuvia norjalaisesta vankilasta, kiiltävän puhtaista vapaa-ajan tiloista, kirjoituspöydistä ja televisioista selleissä, vankien opiskelumahdollisuuksista. He nauravat Ateenan asumisolojaan, patjojaan lattioilla huonokuntoisissa asunnoissa, opiskelemisen mahdottomuutta, arkielämää vailla oleskelulupaa saati virallisia henkilöllisyyspapereita. He kutsuvat Norjan vankilaa hotelliksi.

Illallisella toisessa syyrialaisasunnossa kuulemme Syyrian vankiloiden oloista ja kuinka vankeja siellä kidutettiin, he kuvaavat vankiloita paikoiksi joiden hirveyden ymmärtävät vain ne jotka niissä ovat olleet. Kuunnellessamme pakolaisista kertovan biisin

And if you ask me again / Is this life? / I don’t see I have a choice / But I still smile

I who have no roots / And nowhere to go / And as for the future / Well, I really don’t know

nuorukainen edessämme toteaa, että niin, ei se ole elämää. Hän puhuu paljon eksyneestä olostaan, siitä ettei tiedä mitä tekisi, mitä oma tulevaisuus voisi olla.

Mietin millaista kaverillani on ensimmäistä kertaa astua pakolaisasuntoihin ja kuunnella näitä tarinoita, millaista on kohdata silmiensä edessä se hätä mikä on tähän asti ollut sanoja blogissa tai uutisissa. Mietin millaista on nähdä kun kyselen tutuiltani heidän ja perheensä kuulumisia, terveydentilaa, rahojen sekä ruoka- ja vaatevarastojen riittämistä, sillä mikään niistä ei ole itsestäänselvyys. Millaista on kuunnella sotaapaenneiden keskustelua sodan henkisistä vaikutuksista, kuinka väkivallan kohtaaminen arkipäiväistyy, kuinka pommeja ei enää kohta pelkää. Puhumme traumoista ja terapiassa käymisen surullisen leimaavasta vaikutuksesta arabiyhteisössä. Puhumme siitä kuinka sodasta tulleen on vaikea luottaa. Kaverini silmien kautta näen pitkästä aikaa itsekin sotaapakenevien elämän absurdiuden tuoreeltaan.

Kotimatkalla kävelemme keskelle anarkistien öistä mielenosoitusta, keskustan kadut ovat suljettu, liikkeet ovat sulkeneet ovensa ja laskeneet teräskalterinsa ikkunoidensa suojaksi jo päivällä. Uutisten mukaan 5000 poliisia on valmiudessa kaduilla, kaasunaamarit riippuvat rinnuksilla, rynnäkkökilpien rivi muuraa kulkuväyliä kiinni. Yliopistorakennuksesta, anarkistien tukikohdasta, lentää kaaressa palavia tervehdyksiä poliisille ja katu ja viereinen puu syttyvät tuleen. Katselemme vierestä kunnes kyynelkaasulta emme enää pysty pitämään silmiä auki.

Suomi

Siellä missä minä olen

Ei kommentteja

Helsingin katujen tutuilla kulmilla unohdan jälleen millaista elämä olikaan siellä kaukana Ateenan brutaalissa realismissa. Muistan yksittäisiä hetkiä mutta en kokonaisuuksia, muistan ihmisten kasvoja ja ilmeitä mutta en heidän tarinoitaan. Muistan millaista oli niellä omat kyyneleeni silloin kun toinen tarvitsi lujuutta eikä herkkyyttä, vaikka en muista mitä hän minulle kertoi.

Tässä samassa tilanteessa olen ollut ennenkin, on osattava päästää irti. On työnnettävä pois aktiivisesta mielestä heidät jotka Ateenaan jäivät, kodittomat rahattomat yksinäiset huumeisiin sortuneet, suljettava facebookin pakolaisinfokanavat ja toivottava että tärkeimmät heistä näen vielä joskus paremmassa tilanteessa. Ennen lähtöäni kerroin heille että mieleni on siellä missä minä olen ja niin sen on oltava jatkossakin: kun olen Ateenassa teen heidän eteensä minkä voin, mutta kun lähden niin myös minun mieleni on saatava lähteä.

He kysyvät myöhemmin pääsinkö turvassa Suomeen ja onko minulla kaikki hyvin, sanon että voin hyvin ja he sanovat että me nähdään vielä myöhemmin. Niin nähdään, sanon, he sanovat että odottavat sitä ja sitten he antavat minun levätä.

Suomessa kaipaan kauas hiljaisuuteen ja oman elämäni äärelle. Vaellan Lapin puna-keltaisia tuntureita, rämmin vetisiä soita ja iltaisin hytisen villahousuissani nuotiota märistä puista. Syvällä makuupussissani kuuntelen metsää ympärilläni, revontulet leiskuvat taivaalla ja hetkeen en ajattele Ateenaa enää yhtään.