Tässä julkaisematta jäänyt teksti tammikuun puolivälistä:
Iranissa katselen kahta erilaista vapaudenkaipuuta, kahta erilaista taistelua ihmisoikeuksista.
Iranilaiset puhuvat toiveikkaasti tulevaisuuden vallankumouksesta.
Suljettujen ovien takana he haukkuvat hallitustaan ja odottavat parempaa elämää. He puhuvat kansalaisten epätasa-arvosta, naisten huntupakosta, alkoholikiellosta, naisten ja miesten eristämisestä – busseissa on eri karsinat naisille ja miehille, naimattomien miehen ja naisen oleskelu kahdestaan suljetussa tilassa (ml. auto) on kielletty, sekasukupuoliset juhlat on kielletty, kaikki on kielletty. Kolmasosa internetistä on bannattu, mm. useita uutis- ja matkailusivustoja ja Spotify.
Iranilaiset kertovat liikennekameroista, joiden kuvista poliisi valvoo autoilijan hunnun käyttöä ja kutsuu hunnuttomia naisia puhutteluun. He kertovat, ettei poliisi yleensä kirjoita siitä sakkoa – tiedätkö miksi, he kysyvät. Koska sakotta poliisiasemalta pois pääsevä iloitsee siitä, että häntä kohdeltiin niin hyvin, eikä siksi muista turhautua huntupuhuttelun ja systeemin järjettömyyteen.
Kahvilassa tuttu tarjoilija tulee hiljaa kysymään, maistuisiko lasi viiniä. Kotitekoista, tietenkin, sillä alkoholin ajattelukin on tässä maassa kielletty. Viiniä maistellessani mietin, onko suuremmassa rangaistusriskissä viinin juoja vai viinin tarjoilija. Juuri tällaista on iranilaisten elämä valtiollisesta kurinpidosta huolimatta – villiä, vapaata, riskinottoa ja unelmia vallankumouksesta.
***
Kaupungin laidalla astun kotiin, jonka lattiaa peittävät matot ja seinustoja vilttipinot. Pieni televisio on hiljattain ostettu, se seisoo kodin ainoan modernin huonekalun, pienen hyllyn, päällä. Kotia asuttaa Suomesta karkotettu afgaaninuorukainen sekä sisko aviomiehensä ja neljän lapsensa kanssa. Kaikki ovat paperittomia Iranissa.
Nuorukainen esittelee kotikaupunkiaan ja meitä ihmetellään metroissa ja kaduilla – yhteiskunnassa alaspäin katsottu afgaanimies seurassaan vaalea ulkomaalainen nainen. Ja puhumme keskenämme outoa kieltä – suomea.
Katselen heidän kotinsa lattialla mönkivää vauvaa. Housunvyötäröstä pilkottaa rätti, ja mietin johtuuko rätti vaippana afganistanilaisista tavoista vai rahanpuutteesta. Mietin sitä pyykkimäärää, jonka äiti pesee käsin seitsemän hengen taloudessa, jossa on kaksi vaippaikäistä ja kolme aikuista. Nuorukainen itse työskentelee räätälinä pitkiä päiviä ja ahkeruudesta riippuen tienaa palkkaa 20-25 euroa viikossa. Välillä pomolta jää palkka maksamatta. Paperittomana ei ole varaa valittaa.
Perheen turvallisuuden ja yksityisyyden vuoksi en voi kertoa heistä muuta. Mutta elämä afganistanilaisena Iranissa näyttää äärimmäisen kuormittavalta.
Tapaan muitakin afgaaneja Iranissa. Eräs nainen on asunut siellä jo 20 vuotta, mutta ei voi ikinä saavuttaa lähimainkaan samoja oikeuksia kuin iranilainen. Hänen lapsensa pääsevät kouluun, mutta eivät yliopistoon. He eivät saa omistaa maata eivätkä taloa, ostaa sim-korttia tai avata pankkitiliä. Puhumme oikeuksista ja vapaudesta, kahdesta saavuttamattomasta.
Nainen kysyy maista, joissa olen käynyt. Hän kuuntelee ihmeissään Intiasta ja Japanista, katselee lempeästi suoraan silmiin, korjaa huntuaan tiukemmalle hiustensa peitoksi ja kehottaa: nauti sinä elämästäsi, mene ja nauti ja pidä hauskaa. Kiitän häntä ja toivotan hänelle kaikkea hyvää elämään. Tämä minun elämäni ei ole nautittavaksi, hän vastaa ja hymyilee lämpimästi.