Polkuja iholla

Aurinkosilmä on voittanut syyhynsä. Hän kutsuu minua nimellä Janni ma’am silmät loistaen ja kohdatessamme kättelee lämpimästi puristaen molemmat kätensä kämmeneni ympärille. Tuo teetä ja keksiä, this for you Janni ma’am, niin kauan, kunnes kosketan kädelläni sydäntäni ja sanon että kiitos riittää jo.

Aurinkosilmän kaveri kysyy yhtäkkiä, olinko keväällä Mytilenessä, Lesboksella. Olinhan minä. Voivatko he oikeasti muistaa?

Muutama toveri istuu jälleen hiljaisessa nurkassa soittamassa kotimaahansa. Vilkaisen heitä, ja vieressäni seisova herra alkaa puhua. You help others and God will help you, hän sanoo. Sinä et ymmärrä mutta kun he soittavat, he kertovat teistä. He soittavat kotiin ja sanovat että täällä on vaikeaa mutta täällä on ihmisiä jotka auttavat. Sinä et tiedä, että te olette meidän kaikkien perheiden rukouksissa, he rukoilevat teidän puolestanne.

En odota kiitollisuudenosoituksia keneltäkään, ja juuri siksi herran sanat yllättävät ja menevät syvälle. En odota heidän pohtivan mistä olemme luopuneet tullaksemme tänne, kuinka laajamittaista työtä teemme tai paljonko laitamme omaa rahaamme täällä olemiseen. Keskittykööt nyt itseensä, vaikean matkansa taittamiseen ja siitä selviytymiseen.

Ja jossain kaukana joku äiti puhelimessa kuuntelee, kuinka hänen 16-vuotiaastaan pitää huolta Janni ma’am.

Yhtäkkiä viranomaiset ilmoittavat, ettemme voi enää jakaa ruokaa Subotican leirissä. Hygieniariski, sanovat. Pari päivää aiemmin Belgradissa viranomaiset kieltävät rangaistuksen uhalla auttamasta kadulla asuvia pakolaisia. Viranomaisten suunta on selvä, ja pelkäämme rajan sulkeutuvan kokonaan lähitulevaisuudessa.

Jotain hyvääkin – Punainen Risti aloittaa leirissä lämpimän lounaan päivittäisen tarjoilun, joten ainakin kerran päivässä siellä nyt syödään kelvollisesti.

Vuokraamme leirin läheisyydestä talon suurine pihoineen, ja neljä päivää maalaamme, hiomme, poraamme, tasoitamme, pesemme. Avaamme uuden monitoimitalomme aurinkoisena lauantaina, ja pian pihan poikki liitää lentopallo, ilmassa tuoksuu sokerinen maitotee ja rauhallisen sivuhuoneen nuket heräävät eloon. Puhelinten latauspiste on kukkuroillaan jamppoja, joku istuu talon kauimmaisessa hiljaisessa nurkassa soittaen wifimme avulla kotiin.

Monitoimitilammekin viranomaiset etukäteen kielsivät. Me saimme tueksemme kaikki paikalliset NGO:t, ja Unicefia myöten he seisoivat rinnallamme viranomaisia vastaan. Ostimme palosammuttimet, laadimme evakuointisuunnitelman, hankimme hygieniatodistukset. Hioimme kaikki yksityiskohdat, jotta meitä ei voisi virallisesti syyttää mistään. Katsotaan kauanko saamme olla auki ennen kuin poliisi tulee tervehtimään.

Viisivuotias tyttö hyppää syliin mutaisella aukiolla Subotican leirin vieressä. Ohikiitävän hetken ajattelen tytön kenkien maalaamaa mutaa kyljissäni, mutta sillä ei ole nyt mitään väliä.

Tytöllä on herttaiset pyöreät posket, iloinen vaaleansininen trikoopaita ja suuret silmät.

Tyttö kietoo käsivartensa ympärilleni, asettaa päänsä päätäni vasten, poski poskelle. Halaa lujasti, ahnaasti mutta lempeästi. Halaan rakkaudella takaisin, keinutan lasta, suljen silmät. Ympärillämme hyörii aikuisia ja lapsia ruokajakelumme juuri päättyessä, mutta hetken aikaa täällä olemme vain me kaksi. Toisillemme.

Lapsi rakas, en tiedä mitä olet kokenut, kuinka kauan olet jo paennut, ja mitä sinulle vielä tapahtuu. Sydämestäni toivon että saat elää, rakastaa ja olla rakastettu. Että pääset kouluun ja saat kasvaa tuntien olevasi turvassa. Ja kun sinä olet aikuinen, kukaan Eurooppaan pakeneva ei joudu elämään niin kuin sinä nyt joudut.

Serbian-Unkarin rajan yli yrittänyt nuori herra esittelee arpia kasvoissaan ja ranteissaan. Hungarian police, hän sanoo.

Joka ikinen toverimme täällä tietää, että Unkarin poliisi hakkaa armotta heitä, jotka jäävät laittomasta rajanylityksestä kiinni Unkarissa. Kukaan ei pidä Unkarista. Serbia people good, Serbia police nice, when we walk Serbia people give food and don’t call police. Hungary bad.

Seuraavana päivänä ruokajakelussa on toinen nuorukainen, jolla on pahat haavat kasvoissa. Mitä tapahtui, kysymme. Unkarin poliisi sai kiinni metsässä, lähetti koirat kimppuun, potki ja löi. Tuttu tarina.

Olisi ihanaa ajatella, että jutut Unkarin poliisista ovat liioiteltuja. Mutta samoja tapahtumia kuvaa ihminen toisensa perään, yhtä lailla toverimme Serbiassa, tuttavat Suomessa, keväiset kontaktini Kreikasta. The whole country is not bad, sanon. Ehkä poliisi on paha, ehkä jotkut ihmiset on pahoja, mutta kaikki unkarilaiset ei ole pahoja. This thinking creates wars, sanon.

Millaiselta oma elämä ja tulevaisuus mahtaa näyttää ja tuntua, kun on asunut kuukausia telttaleirissä rajan kupeessa, tietäen että joko jatkaa odottamista kuukausitolkulla kurjissa olosuhteissa talven lähestyessä, vailla riittävää lämmintä vaatetta, tai yrittää toistamiseen siirtyä piilotellen maahan, jossa viranomaiset pahoinpitelevät? Koska sen maan kautta on kuljettava, jotta voi edes unelmoida pääsevänsä joskus omaan uuteen kotiin, opiskelemaan, töihin ja turvaan.

Kumman itse valitsisin?

Ruokajakeluun saapuu alaikäinen aurinkosilmäinen poika, joka näyttää rakkulaisia kämmenselkiään. Syyhypunkki.

Tiilitehtaassa asuvilla poliisia pelkäävillä pakolaisilla on epidemia. Aurinkosilmä ja kolmekymmentä muuta nukkuu kylmässä talossa vieri vieressä UNHCR:n harmaiden vilttien alla, ja jokaisella on enemmän tai vähemmän syyhypunkkiongelma. Allergy, kuten he sanovat riittävän kielitaidon puuttuessa. Koko diagnoosi tuntuu olevan heille vieras. Some people little allergy, some people a lot. Selitämme, että vähän tai paljon, same same.

Selitämme, että meidän on vietävä alaikäiset sairaalaan pesulle ja desinfiointiin. Että heidän vaatteensa on hävitettävä, mutta me annamme tilalle uudet. Että he eivät voi enää palata tiilitehtaalle, koska ongelma toistuisi uudestaan. Että meidän on vietävä heidät sairaalasta asumaan leiriin, jossa heidän on pysyttävä.

Että me emme voi luvata, etteikö poliisi tule leiriin ja karkoita heitä.

Tiilitehtaan pakolaiset eivät ole virallisesti rekisteröityneet Serbiaan ja rajanylitysjonoon, sillä he eivät halua odottaa vuotta jonottamassa. He haluavat ylittää rajan omia reittejään aikaisemmin. Koska he eivät ole rekisteröityneet, he pelkäävät poliisin karkoittavan.

Yksinmatkustaville alaikäisille emme anna vaihtoehtoja. Emme anna heidän enää elää jääkylmässä hylätyssä tehtaassa, vailla sairaanhoitoa, juomavettä ja riittävää ruokahuoltoa, syyhypunkkien riivaamina.

Täysi-ikäiset joutuvat itse punnitsemaan, jäävätkö tiilitehtaalle sairastamaan vai suostuvatko sairaalan kautta muuttamaan leiriin. He kääntävät katseensa pois kun kerromme, ettemme tiedä hakeeko poliisi heidät. Katso minua, sanomme. Me emme voi luvata, mutta te ette voi asua näin.

Muistan taas miksi keväällä Kreikassa työskennellessä päivistä, tapahtumista ja tunteista oli niin vaikea kirjoittaa. Kun yhden päivän aikana selvitellään eilisiltana rajalla tapahtunutta Unkarin armeijan ja salakuljettajien välistä ammuskelua, kuunnellaan yhden pakolaisen omakohtaista tarinaa kuinka Unkarin poliisi pahoinpiteli ja usutti koirat maassa makaavan kimppuun (rujot haavat jampalla kasvoissa), puhutaan vapaaehtoistyöntekijöistä joiden kurkut salakuljettajat uhkaavat katkaista Serbian etelärajalla, pohditaan Suboticasta Serbian etelärajalle väkisin kuljetettujen pakolaistoveriemme kohtaloa, puhumattakaan päivittäisestä ruokajakelustamme ja sen aikaisista tunteista ihmisten pyytäessä enemmän ruokaa kuin meillä on antaa, ja kysyessä paitahihasillaan talvitakkeja ja crocseissaan kunnollisia kenkiä… iltaisin on vaikea alkaa kirjoittaa oikein mistään.

Ja samana päivänä kaiken sen hulluuden keskellä iloinen 8-vuotias afgaanilapsi ihailee herkeämättä lentävien lintuparvien kauneutta, ja 5-vuotias siskonsa laskee jogurttipurkkejamme vuorotellen englanniksi, kreikaksi ja farsiksi.

Yksikään päivä ei täällä ole samanlainen. Joka päivä joku asia tyrmistyttää, kauhistuttaa, ahdistaa tai harmittaa. Joka päivä jostain tulee hyviä uutisia, joku hymyilee aidosti myös silmillään, ja lapset ovat juuri niin lapsia kuin missä tahansa muuallakin.

Olen Subotican kaupungissa Unkarin rajan kupeessa. Kelebijan raja-asemalta 10 kilometrin päästä päästetään Unkariin 15 pakolaista per päivä, saman verran Horgosin raja-asemalta hieman idempää. Koko Serbiassa on nyt 6300 halukasta rajanylittäjää, osa odottanut jo kuukausia omaa vuoroaan. Jonotus toimii vuoronumerosysteemillä, mutta läpi pääsee pääasiassa perheitä, ja vain 1-2 yksinmatkustavaa aikuista per päivä. Suurin osa odottaa vuoroaan Horgosin, Subotican ja Kelebijan leireissä. Jotkut pelkäävät poliisia ja piilottelevat vanhoissa junanvaunuissa rautatieaseman kupeessa, toiset hylätyssä tehtaassa kauempana kaupungin laitamilla.

Sallittujen rajanylittäjien määrän huhutaan laskevan 10:een per raja-asema. Samaan aikaan Kreikasta saapuu hissuksiin uutta väkeä, ja Unkarista ja muualta EU:sta karkotetaan Serbiaan heitä jotka ovat yrittäneet rajan yli omia reittejään ja jääneet kiinni. Väkimäärä kasvaa.

Työskentelen Fresh Response -nimiselle NGO:lle, jonka päätehtävä on jakaa tuoretta ruokaa tovereille leirissä ja epävirallisissa piilopaikoissa. Kaksi omenaa, kaksi sipulia, banaani, paprika ja tomaatti.  Kaksi omenaa, kaksi sipulia, banaani, paprika ja tomaatti. Kaksi omenaa, kaksi sipulia, banaani, paprika ja tomaatti… Joka päivä pakkaamme 170 pussia vihanneksia ja hedelmiä jaettavaksi aikuisille Suboticassa, joka toinen päivä viemme 100 pussia Kelebijaan ja joka toinen Horgosiin. Piilottelevien toverien tilannetta käymme katsomassa muutaman päivän välein.

Ilman meitä leireissä syötäisiin joka aamu leipää ja purkkisardiineja, lounaalla annos pastaa tai pikanuudelia ja illalla kulhollinen keittoa. Joka päivä.

Kadulla seisoo parin sadan ihmisen jono mustia päitä. Rotevalla miehellä on vaaleanpunainen hattu ja kaulaliina, muutamalla toppatakkiin kääriytyneellä UNHCR:n sininen reppu. Turvapaikanhakijat tunnistaa valtaväestöstä kaukaa. Näillä kasvoilla ei loista terve hehku, silmissä ei tuiki hymy. Ne ovat väistyneet väsymyksen tieltä, ryhti on painunut kumarampaan, vaatteet ovat selvästi vanhoja. Harva on ajanut partansa tänään.

Hetken mielijohteesta astelen jonon ohi sisään Miksaliste-nimiseen turvapaikanhakijoiden monitoimikeskukseen ja kysyn, tarvitaanko siellä apua. Kun muutaman tunnin kuluttua ruokajono kadulta on purettu, keskuksesta on jaettu 1700 annosta leipää ja linssikeittoa. Kapasiteettia olisi todellisuudessa puolta pienempään määrään. Ruokajakelun aikana toisessa huoneessa lajittelen, viikkaan ja jaan keskukseen lahjoitettuja vaatteita tarvitseville. Useimmat joudumme käännyttämään pois, sillä tänään hyllyistä löytyy aikuisille enimmäkseen XL-kokoisia vaatteita. Suurin osa tovereistamme on laihoja ja pienikokoisia.

Pienten lasten perusvaatteita meillä on sentään riittävästi. Viisivuotiaan afgaanipojan äiti heiluttaa poikansa trikoopaidan hihaa pyytäen lämpimämpää puseroa lapselleen. Löydän hyllystä Spiderman-collegen, jonka nähdessään lapsen kasvot kirkastuvat ja silmiin syttyy riemu. Thank you, poika sanoo ja rutistaa puseroa molemmin käsin rintaansa vasten, silmät edelleen leiskuen.

Belgrad on tänäiltana kylmä ja pimeä. Kävelen pitkin vieraita katuja, tavaillen kylteistä sanoja joita en ymmärrä. Saavuin Serbiaan auttamaan heitä jotka jättivät entisen elämänsä taakseen paetakseen sotaa, vainoa, turvattomuutta, ja jotka nyt ovat vaikealla matkalla kohti unelmiensa rauhaa. Ihmisiä joita mikään valtio ei erityisemmin halua maalleen, joita Eurooppa kutsuu kriisiksi hyvinvoinnilleen.

Päämäärätön harhailuni Belgradin kaduilla tuo minut turvapaikanhakijoiden kansoittamille kulmille. Tuolla nukkuu ihmisiä vilttien alla parkkipaikalla, tuolla istutaan porukalla roskisten päällä tappamassa aikaa. Lähikauppa on pullollaan heitä ostamassa leipää ja mehua, viereinen halal-kebabbila samoin. Mietin keitä nämä ihmiset ovat, kuka on Syyriasta ja kuka afgaani, kuka lääkäri, yazidi tai journalisti. Kenen perhe on tapettu hänen silmiensä edessä ja ketä ehkä olen auttanut viime keväänä Kreikassa. Kuka nukkuu tänään taivasalla ja kuka vielä saapuu Suomeen.