Serbian-Unkarin rajan yli yrittänyt nuori herra esittelee arpia kasvoissaan ja ranteissaan. Hungarian police, hän sanoo.
Joka ikinen toverimme täällä tietää, että Unkarin poliisi hakkaa armotta heitä, jotka jäävät laittomasta rajanylityksestä kiinni Unkarissa. Kukaan ei pidä Unkarista. Serbia people good, Serbia police nice, when we walk Serbia people give food and don’t call police. Hungary bad.
Seuraavana päivänä ruokajakelussa on toinen nuorukainen, jolla on pahat haavat kasvoissa. Mitä tapahtui, kysymme. Unkarin poliisi sai kiinni metsässä, lähetti koirat kimppuun, potki ja löi. Tuttu tarina.
Olisi ihanaa ajatella, että jutut Unkarin poliisista ovat liioiteltuja. Mutta samoja tapahtumia kuvaa ihminen toisensa perään, yhtä lailla toverimme Serbiassa, tuttavat Suomessa, keväiset kontaktini Kreikasta. The whole country is not bad, sanon. Ehkä poliisi on paha, ehkä jotkut ihmiset on pahoja, mutta kaikki unkarilaiset ei ole pahoja. This thinking creates wars, sanon.
Millaiselta oma elämä ja tulevaisuus mahtaa näyttää ja tuntua, kun on asunut kuukausia telttaleirissä rajan kupeessa, tietäen että joko jatkaa odottamista kuukausitolkulla kurjissa olosuhteissa talven lähestyessä, vailla riittävää lämmintä vaatetta, tai yrittää toistamiseen siirtyä piilotellen maahan, jossa viranomaiset pahoinpitelevät? Koska sen maan kautta on kuljettava, jotta voi edes unelmoida pääsevänsä joskus omaan uuteen kotiin, opiskelemaan, töihin ja turvaan.
Kumman itse valitsisin?