Hissuksiin tovereita ympäriltä kaikkoaa, aktiivinen oppilas ei ilmesty enää englannin tunneille, pakolaistalossa tutun huoneen oven avaakin tuntematon toveri.
Toverit etsivät keinonsa päästä elämässään eteenpäin. Moni yrittää lentäen väärennetyillä passeilla, ja moni onnistuukin.
Joku lähtee maitse ylittämään rajoja. Heitä kohdatessani muistuu mieleeni Serbian rajan tilanne, ja tuntuu toverin puolesta pahalta. Mä tiedän mihin oloihin sä olet menossa, ja se on hirveää.
Tänään tuttu toveri, viisas mieli mutta masennuksen partaalla, kertoo lähtevänsä takaisin kotimaahansa järjestön avustamana loppukuusta. Miltä se susta tuntuu, kysyn. Hän on hiljaa, huokaisee sitten että ainakin näkee jälleen perheensä. Silmät paljastavat suunnattoman pettymyksen ja surun.
Munkin on aika kadota. Englannin tunnin lopuksi kerron tämän olleen viimeinen oppitunti minun osaltani. Kiitän kaikkia, toivotan sydämestäni onnea ja jaksamista.
Takana on 4,5 intensiivistä kuukautta pakolaiskohtaloita, ja omat energiarajat alkaa olla vastassa. Lennän kohta Nepaliin huilaamaan, istun lentokentällä ja mietin montako toveria täällä on tällä hetkellä yrittämässä lentää omaan ihmisarvoiseen elämäänsä.