Yhtäkkiä viranomaiset ilmoittavat, ettemme voi enää jakaa ruokaa Subotican leirissä. Hygieniariski, sanovat. Pari päivää aiemmin Belgradissa viranomaiset kieltävät rangaistuksen uhalla auttamasta kadulla asuvia pakolaisia. Viranomaisten suunta on selvä, ja pelkäämme rajan sulkeutuvan kokonaan lähitulevaisuudessa.
Jotain hyvääkin – Punainen Risti aloittaa leirissä lämpimän lounaan päivittäisen tarjoilun, joten ainakin kerran päivässä siellä nyt syödään kelvollisesti.
Vuokraamme leirin läheisyydestä talon suurine pihoineen, ja neljä päivää maalaamme, hiomme, poraamme, tasoitamme, pesemme. Avaamme uuden monitoimitalomme aurinkoisena lauantaina, ja pian pihan poikki liitää lentopallo, ilmassa tuoksuu sokerinen maitotee ja rauhallisen sivuhuoneen nuket heräävät eloon. Puhelinten latauspiste on kukkuroillaan jamppoja, joku istuu talon kauimmaisessa hiljaisessa nurkassa soittaen wifimme avulla kotiin.
Monitoimitilammekin viranomaiset etukäteen kielsivät. Me saimme tueksemme kaikki paikalliset NGO:t, ja Unicefia myöten he seisoivat rinnallamme viranomaisia vastaan. Ostimme palosammuttimet, laadimme evakuointisuunnitelman, hankimme hygieniatodistukset. Hioimme kaikki yksityiskohdat, jotta meitä ei voisi virallisesti syyttää mistään. Katsotaan kauanko saamme olla auki ennen kuin poliisi tulee tervehtimään.