Tänä vuonna Ateena oli rajumpi kuin ennen.
Ehkä siksi että valitsin työskennellä heidän kanssaan joilla ei ole pakolaisleirin tai -talon kaltaista turvaa ympärillään, he jotka ovat omillaan kutsuen kodikseen telttaa puistossa tai jakaen huoneen ja asunnon tuntemattomien kanssapakolaisten kesken normaalissa ateenalaisessa kerrostalossa. Heidän elämäänsä on riipaisevaa seurata vierestä, ja vielä raskaampaa on olla osa sitä.
Yksinäisyydessään yksi heistä valvoo öisin pohtien sodanrepimää elämäänsä ja itkee. Kun muut syyrialaiset huonetoverit nukkuvat, lutikkaisilla heiveröisillä sängyillään vieretysten, hän tuntee pienenpienet jalat kävelemässä ihollaan, heittää toivonsa nähdä perheensä enää koskaan, unohtaa unelmansa opiskella kirurgiksi. Tahtoo vain kadota. Kun hänen unettomuutensa on pahimmillaan otan hänet olohuoneeseeni nukkumaan muutamaksi yöksi, ja niinä öinä nukun itsekin toinen silmä raollaan, kuunnellen hänen levottomuuttaan kivilattialla, katsellen mihin aikaan aamuyöstä valonkajo vihdoin sammuu.
Toinen murtuu ja tarttuu huumeisiin, siihen kahden euron shottiin jota kiertää Ateenan markkinoilla vilkkaasti, sillä kaupunki on täynnä ihmisiä etsien pakoa toiseen todellisuuteen. Shotti on pakolaisten tarpeisiin syntynyt, kuulen. Halpaa ja hirveää, mutta hetkeksi voit unohtaa kaiken. Ja huomenna etsit jo uutta kahta euroa taskujesi pohjalta.
Kolmannen toverin sormista saakka pitkälle käsivarsiin tatuoidut kädet ojentavat vesimelonia. En halua valehdella sinulle, en hymyillä kun en voi hyvin, hän sanoo reippaasti. Hän osoittaa ylähuulen palovammaansa ja kertoo kuinka unohti hasisjointin huulilleen, kuinka tuijotti parvekkeella ikuisuuden eteensä kunnes tunsi että hänen huulissaan palaa. Minä tulin tänne katsomaan sinua sellaisena kuin olet, sanon, ja hän hiljaa vuodattaa onnellisuuden etsimisensä sydämeltään.
Niin, tänä vuonna Ateena oli rajumpi kuin ennen. Tilanne on kaikille vaikeampi, Eurooppa sulkeutuu, ihmiset väsyvät, ero perheistä on jatkunut jo vuosia ja salakuljettajien taksat nousevat. Sota jatkuu.
Vietän viimeistä päivääni Ateenassa. Kierrän sanomassa hyvästejä, tartun heitä lujasti hartioista, kättelen kaksin käsin, kehotan pitämään huolta itsestään ja toisistaan. He katsovat apein silmin ja kysyvät milloin tulen takaisin, he kysyvät saavatko halata minua ja halatessaan he kuiskaavat I miss you, hiljaa ja lempeästi.