Kaksi viikkoa kuluu pienessä Sribadamin kylässä. Maatilan perheestä tulee läheisiä, isä juottaa paikallista viinaa ja bambudrinkkejä joka ilta ja vahtii että minä ja kaksi kanadalaista syömme enemmän kuin tarvitsemme. Maatilan poika tarinoi politiikasta ja korruptiosta, kertoo visiostaan viedä Sribadam turistikartalle ikivanhoja heimoperinteitä vaalivana ja roskattomana kylänä.
Adoptioveli opettaa lehmänlypsyä ja sikkimiläisruoan valmistusta ja pohtii tulevaisuuttaan. Hän saapui maatilan perheeseen 9 vuotta sitten sillä oma perhe ei köyhyyttään voinut häntä hyvänä pitää. Mutta jonain päivänä hänen pitää palata takaisin, sillä vanhimpana poikana hän on vastuussa vanhempiensa elatuksesta. Adoptiosisko, 10-vuotias kipakka neiti, haettiin toisesta ongelmallisesta perheestä, jossa hän jo 8-vuotiaana kantoi vastuuta joka ei lapselle kuulu. Neiti katsoo silmiin ja hymyilee varovasti aina kun puhuttelen häntä, ja viikon päästä hän alkaa hiljaisesti sanoa huomenta.
Maatilan poika on rakennuttanut vanhan heimoarkkitehtuurin mukaisia mökkejä, niihin hän asuttaa satunnaiset kylään ja hänen perhemajoitukseensa saapuvat vieraat. Mökkejä katsellessaan hän huokaa, että tämä kaikki on häviämässä Sikkimistä, modernismi saapuu, heimokulttuuri katoaa. Mutta ei ihan vielä, tai ikinä, jos se hänestä on kiinni. Hänellä on vielä paljon suunnitelmia, paljon tehtävää. Hän haluaa työllistää työttömät kyläläiset turismin pariin, tuoda elinvoimaa ja onnellisuutta tänne 1500 asukkaan yhteisöön. Hän toivoo turisteja Intiasta ja ulkomailta luokseen, opettaa heille luomutuotantoa, kertoo heille Sikkimin heimoista ja tavoista ja uskomuksista.
Maatilan isän äidin kuoleman vuosipäivänä perhe ottaa minut mukaan seremonioihin. Valmistan 108 voikynttilää, he kutsuvat sitä arvokkaaksi tehtäväksi. Harjoittelen uhrilahjoina tarjottavien snacksien valmistusta, yläkerran koristellussa rukoushuoneessa munkkirivistö lausuu mantroja ja lukee pyhiä tekstejä, torvien soitto raikuu ympäri kylän. 108 valkoista lippua bambulipputangoissaan on reunustanut maatilaa hautajaisista saakka, ja tänään me lisäämme riviin viisi lippua lisää. Sidon valkoisen huivin omaan bambunrunkooni sikkimiläisenä kunnioituksen osoituksena.
Viimeisenä päivänäni maatilalla matkaamme lähikaupunkiin tapaamaan vierailevaa Sikkimin osavaltion pääministeriä. Maatilan pojan hienoista kylää edistävistä toimista olisi saatava tieto pääministerille, miettii isä. Poika itse ei halua sekoittaa valtiota projekteihinsa, haluaa vain tehdä työtään itsenäisesti, mutta taipuu isänsä tahtoon.
Pääministerin portilla valtava joukko ihmisiä tungeksii tapaamaan häntä, jakamaan huolensa ja kysymään apua. Pujahdamme komisarion perässä ihmismassan läpi, raolleen aukeavasta portista, valkoisenkiiltävän rakennuksen sivuovelle. Suhteilla oikeisiin ihmisiin ovet aukeavat. Ojennamme pääministerille kukin valkoisen liinan, hän asettaa ne kaulojemme ympärille, painaa kämmenensä yhteen rintansa edessä ja tervehtii. Ai Kanadasta ja Suomesta? Me puhumme Sikkimin luomutuotannosta, maailman ensimmäisestä täydellisestä luomuosavaltiosta. Se on hänen saavutuksiaan. Kehuessamme pääministerin saavutuksia pohdin että maatilan poikaa tässä pitäisi mieluummin kehua, mutta leikimme kuuliaisesti tämän sikkimiläisen poliittisen tanssin loppuun pääministerin ylpeydelle hymyillen ja nyökytellen.