Intian köyhimmässä osavaltiossa, Biharissa, Ganges-joen varrella jooga-ashramin suljetulla kampusalueella, opetetaan perinteistä joogaa, jossa fyysiset liikkeet ovat vain pieni osa kokonaisuutta. Hiljaisuutta harjoitetaan yhteensä noin 15 tuntia vuorokaudessa eikä yhteyksiä ulkomaailmaan ole, joten oman mielen tutkiskeluun on aikaa. Vietin siellä kaksi viikkoa ja näin kirjoitin päiväkirjaani tuona aikana:
1 päivä
Suuri portti aukeaa edessäni. Kaapuihin pukeutuneet portinvartijat painavat kämmenensä yhteen rintansa edessä ja tervehtivät: hari om. Täällä on jotain, joka saa madaltamaan äänenvoimakkuuttani, pehmentämään sointiani. Energia on täällä korkealla, kuten yksi pitkäaikaisista asukkaista kuvailee. — Lepää enemmän kuin luulet että tarvitset, minulle sanotaan. Vain lepää. Miksi, mietin, ja ymmärrän että se olisi ensimmäinen harjoitukseni. Lepäämisen taito, olemisen taito. Minä ja vain minä.
3. päivä
He pukeutuvat kaapuihin, oransseihin ja keltaisiin ja vedensinisiin ja tummanpunaisiin, he ovat ajelleet hiuksensa, heidän kasvoillaan näkyy vain rajatusti tunteita. He siivoavat, syövät, istuvat ympäri kampusaluetta, kulkevat käytävillä, kaiken he tekevät melkein ilmeettöminä ellei interaktioon ole tarvetta. Mutta kun he puhuvat, he ovat läsnä ja lempeitä, hymyilevät silmiinsä saakka. — Täällä kaikki kulkevat omaa polkuaan, oman päänsä sisällä, annamme taipaleelle tilaa sulkemalla tarpeettoman ulkopuolelle.
5. päivä
Vasta 21-vuotias mutta kuinka viisas hän onkaan. Always be happy, hän sanoo. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta hän on oikealla tiellä, aina hymyilevä, iloinen, kontaktia ottava. All the problems are in your mind, hän sanoo. Change and develop your mind. — The ashram life is hard, but I decided to be happy. Ja hänen ilonsa paistaa kauas, joka ikinen hetki kun hänet näen. Hän leikkaa sipulia ja hymyilee, jonottaa ruokaa ja hymyilee, hymyilee aina vaan.
7. päivä
Kävin poikkeusluvalla ashramin ulkopuolella joogakirjakaupassa ja samalla riksa-ajelulla Ganges-joen vartta pitkin. Katselin joenvarren elämää silmät pyöreinä. Katselin auringonsäteitä puiden lehdissä ja lehmiä lillumassa joessa. Kuinka maailma onkaan ihmeellinen, ajattelin, ja ymmärsin mitä rajoitettu ashram-elämä on jo antanut: aivan tavallisen elämän ihmeellisyyden näkemisen ja arvostamisen. Voisinpa aina ajatella näin, kulkea ympäriinsä hymyillen ja vain hämmästellä elämää itse.
8. päivä
Eilen oli ensimmäinen päivä kuin olin vain kokonaisvaltaisesti iloinen täällä olooni. Suhtaudun ashramissa asumiseen kuten moneen muuhunkin haasteelliseen paikkaan: sitten olen valmis lähtemään, kun en enää jatkuvasti tahdo pois. Ja tunnen että se hetki lähestyy, tila jossa olen tottunut ashram-elämään, näen tämän hyvät puolet, opin ja arvostan oppimaani, otan kokemuksesta irti sen mikä minun matkalleni sopii. Mutta se hetki ei ole vielä.
9. päivä
Herään täsmälleen kello 4:15 joka aamu ilman herätyskelloa. Unet ovat intensiivisiä, eläviä, tarkkoja. Kömmin hyttysverkon alta, joogamatollani pimeässä huoneessa herättelen mielen ja ruumiin. Viereisen talon rytmikäs mantranlausunta helisee ympärillä. Kello 6 lähden hakemaan juomavettä lähes 10 minuutin laahustuksen päästä, matkalla ihailen auringonsäteitä, kukkia ja toukkia tonkivia lintuja. Kello 6:30 saan terästarjottimelleni aamupalaa, tänään riisiä ja vihanneksia, ja istuudun risti-istuntaan lattialle. Riisi tuntuu oikean käden sormissa kuumalta ja konkreettiselta. Työnnän hyppysellisen riisiä peukalolla suuhun ja katselen puiden lehtiä hiljaisuudessa. — Kello 7-11 on ensin siivousta ja sitten autan keittiössä, istun lattialla kuorimassa kiloittain perunoita. Joogaopiskelijoiden kanssa jutellessa aika rientää. — Kello 12 saakka on mantranlausuntaa, ääni on huumaava, nopeaa laulua sanoilla joita en ymmärrä. Päivän tuskallisin hetki. Jatkuva risti-istunta on piinaavaa keholle, harjoitusta mielelle. Kello 12 lounaskongi kumisee. Riisiä, vihanneksia ja linssikeittoa. Sen jälkeen, päivän ainoana lepohetkenä, luen kirjaa tai nukun. — Kello 14-18 on jälleen työaika. Seva, kuten he sanovat. Selfless service. Työ on tylsää ja puuduttavaa, esimerkiksi tarrojen liimaamista satojen kirjojen selkämyksiin tai tuhansien ryppyisten muovipussien suoristamista ja lajittelua koon mukaan. Loputonta työtä ilman minkäänlaista palkkiota itselle, vain hyvän tekemistä muille. Sevan tarkoituksena on tarkastella itseään, omia nousevia tunteitaan, reaktioitaan, ajatuksiaan, päästä yli ”kivasta” ja ”ei-kivasta”. Jokainen valitsee tekeekö puuduttavasta työstä itselleen kärsimystä vai ei. Aika on hidas kuin synti. Juuri sevan kautta olen oppinut täällä eniten. Mieli on jatkuvassa itsetutkiskelussa. — Kello 18, illalliskongi. Hiljaisuus. Pimeys laskeutuu. Kello 19-20 jälleen mantranlausuntaa. Hyttyset syövät, kykenen vaivoin tahdonvoimalla istumaan jo 25 minuuttia paikallani risti-istunnassa. Jokapäiväinen urakkani, mieleni taistelu. Kello 20 laahustan huoneeseeni, kello 20:30 nukahdan.
11. päivä
Pohdin paljon valaistumisen, mielen hiljaisuuden ja mielen hallinnan suhdetta onnellisuuteen ja tunteiden kokemiseen. Mikä oikeastaan on tärkeää tässä elämässä, se että kaikissa tilanteissa mieleni on tyyni, että en suosi yhtä työtä toisen edelle, se että tuntiessani nälkää tai väsymystä pystyn hallitsemaan tunteen ja sulkemaan sen pois mielestäni – vai se että voin riemusta soikeana innostua asioista, kokea ylä- ja alamäet luihin ja ytimiin saakka ja luoda preferenssejä ja omaa tahtoa tämän maailman tarjontaan. — Ehkä ashramin asukkaat ovat aina tyyniä, mieli hallinnassa, oman sisäisen maailmansa pauloissa ja matkalla kohti valaistumista, mutta minun silmiini he ovat myös kuin haamuja, vailla tunnetta ja vivahteita.
13. päivä
Tein pitkän yoga nidran ensimmäistä kertaa (yoga nidra = ohjattu harjoitus jossa keho ja mieli rentoutetaan lähelle nukahtamisen rajaa, ulkomaailma sulkeutuu pois tietoisuudesta ja tietoisuus siirtyy tarkastelemaan omaa sisäistä maailmaan ja alitajuntaa). Oivalsin jotain merkittävää. Olo on kevyt, huoleton, täysin läsnä.
15. päivä
Tule takaisin, moni ashramin asukkaista sanoo, painaa kämmenensä yhteen rintansa edessä, ja hyvästelee: hari om. Vaikka haluan lähteä, haluan jo vapaaseen ja elävään ulkomaailmaan, voin kuvitella palaavanikin. Mietin niitä tuskallisia tunteja sevaa tehdessä, silloin vannoin etten enää tule tuhlaamaan aikaani tällaiseen. Ja kuitenkin viime päivät suoritin sevani hymyssä suin, löysin iloa ja merkityksellisyyttä pienistä asioista työssä kuin työssä. — Paikallisjunassa näkyy harvoin turisteja, viereinen matkustaja kertoo. He katsovat minua kummastellen, katsokoot. Minä hädin tuskin huomaan heitä, minun katseeni on vieläkin sisään päin. Mieli on tyyni, vain tyyni. — Seuraava junayhteyteni on 6 tuntia myöhässä. Olkoot. Juna tulee kun tulee, minä teen muuta sillä aikaa, lähden paikallisperheen luokse vierailulle, lounaalle ja nukkumaan päiväunia. Kunhan en junasta myöhästy, ja vaikka myöhästyisin, aina tulee juna joskus seuraavina päivinä. Tyyni, vain tyyni.
Hari om.