Mietin, millaista on istua kumiveneessä pilkkopimeässä yössä, kylmissään kymmenien muiden ihmisten joukossa. Koska ihmisiä on pakattu kyytiin reilusti yli veneen kapasiteetin, he istuvat sylikkäin ja toistensa jalkojen päällä. Nuoret miehet joutuvat pohjimmaisiksi, sillä heidän ajatellaan se parhaiten kestävän. Heidän edessään loistavat Lesvoksen kutsuvat valot, vapauden ja turvan valot, he ehkä ajattelevat. Takana hätyyttelee Turkin kaupunkien kimallus, loittonisipa se nopeammin. Kyytiläisten merimatkan lähtöpiste ja määränpää ovat – hyvällä säällä – koko ajan näkyvissä, mutta silti tuskaisen kaukana, loputtoman kaukana, ikuisuudelta mahtavat tuntua ne minuutit ja tunnit.
Kuvittelen tunnelman veneessä olevan klaustrofobinen, vaikka ympärillä on tilaa kymmeniä kilometrejä joka suuntaan. Ympäröivä merivesi heittää pärskeitään veneeseen ja paukkuu veneenkylkiin muistuttaen kyytiläisiä siitä, että moni heistä ei osaa uida. Kuivissa Afrikan ja Lähi-idän maissa ei tarvinnut osata uida, ja missä sitä olisi oppinutkaan, ellei asunut rannikolla tai ison joen lähellä. Meren sylkiessä mahtiaan he istuvat kylkikyljessä, odottavat, pelkäävät, rukoilevat, pelkäävät.
Mietin, millaista on meren keskellä huomata veneen rikkoutuvan, millaista katsoa ympärillä syntyvää pakokauhua. Millaista on nähdä ihmisten vauhko liikehdintä, nähdä lapsien aistivan paniikin ja alkavan kauhuissaan itkeä elleivät sitä ole jo ennestään tehneet. Mietin, millaista on ymmärtää, että mereen sitä kuitenkin mennään, sinne mitä on tuntikaupalla tässä pelätty ja minkä loppumista odotettu. Millaista on tuntea vesi ensi kertaa ihollaan, millaista on sulkea lapsensa tai puolisonsa tiukasti syleilyynsä samalla kun meri sulkee heidät omaan kylmään syleilyynsä. Millaista on hukkuessaan katsoa edessään Lesvoksen valoja, niitä vapauden ja turvan valoja, niin lähellä ja niin saavuttamattoman kaukana.
Vuonna 2018 Välimereen on hukkunut 2216 ihmistä (UNHCR:n arvio, 1.1.-14.12.2018), jotka kaikki ovat tunteneet, pelänneet, viimeiseen asti toivoneet.
…
Thank you, thank you, thank you, heidän kiitoksistaan ei tule loppua. Heidän hymynsä ovat leveämmät kuin suupielet antava myöten, heidän silmiinsä syöksyy riemu, heidän ryhtinsä suoristuu. Yksi toisensa jälkeen he tulevat, epäluuloisina ja vieläkin peläten, he haluavat kuulla sen aivan itse omine korvineen, peräjälkeen he tulevat ja kaikki kysyvät saman kysymyksen, ja mitä useampi heitä tulee, sen leveämpi hymy minun huulillani loistaa vastatessani heille.
Yes, this is Lesvos, Greece.
Kello on 2:30 aamuyöllä, seisomme irtokivikossa vaikeapääsyisellä rantapenkereellä, jonne heidän veneensä on juuri rantautunut. 60 ihmistä on tänä yönä selvinnyt meren yli, ja heidän silmissään loistaa nyt helpottunut riemu.