Uutinen paluustani Ateenaan otetaan tutuissa pakolaispiireissä riemulla vastaan. I will not sleep tonight if I don’t see you, ilmoittaa yksi pian lentokoneen laskeuduttua.
Tuon mukanani kaupunkiin suomalaisen kaverin vierailemaan omille kulmilleni. Tiivistän hänelle Syyrian sodan uskonnollisen sekamelskan, sunnit ja shiiat, kurdit, shiiojen alaviitit, yazidit. Kerron ISIS:n taistelijoiden alkuperästä, siitä että he ovat enimmäkseen vierastaistelijoita Pohjois-Afrikasta, Venäjältä, Lähi-idästä ja Euroopasta, Suomestakin. Tiivistän Ateenan pakolaisympyröiden poliittisen sekamelskan, anarkistien roolin, hallituksen toimet, kriisin historian. Samalla ihmettelen kuinka paljon olen oppinut kolmessa vuodessa.
Kiipeämme kolkossa porraskäytävässä neljänteen kerrokseen, koputamme kesällä minulle rakkaaksi tulleen syyrialaispariskunnan ovelle. Vaimo on lähtenyt Hollantiin, mutta aviomies on täällä. Kuuntelemme uuden kämppiksen, 19-vuotiaan nuorukaisen tarinoita islamilaisen kalifaatin vallan alla elämisestä. Hän on kotoisin Raqqasta, ISIS:n pääkaupungista ennen kalifaatin kukistumista. Hän näki päitä leikattavan irti, päivä toisensa jälkeen, kunnes siihen turtui.
He katsovat kuvia norjalaisesta vankilasta, kiiltävän puhtaista vapaa-ajan tiloista, kirjoituspöydistä ja televisioista selleissä, vankien opiskelumahdollisuuksista. He nauravat Ateenan asumisolojaan, patjojaan lattioilla huonokuntoisissa asunnoissa, opiskelemisen mahdottomuutta, arkielämää vailla oleskelulupaa saati virallisia henkilöllisyyspapereita. He kutsuvat Norjan vankilaa hotelliksi.
Illallisella toisessa syyrialaisasunnossa kuulemme Syyrian vankiloiden oloista ja kuinka vankeja siellä kidutettiin, he kuvaavat vankiloita paikoiksi joiden hirveyden ymmärtävät vain ne jotka niissä ovat olleet. Kuunnellessamme pakolaisista kertovan biisin
And if you ask me again / Is this life? / I don’t see I have a choice / But I still smile
I who have no roots / And nowhere to go / And as for the future / Well, I really don’t know
nuorukainen edessämme toteaa, että niin, ei se ole elämää. Hän puhuu paljon eksyneestä olostaan, siitä ettei tiedä mitä tekisi, mitä oma tulevaisuus voisi olla.
Mietin millaista kaverillani on ensimmäistä kertaa astua pakolaisasuntoihin ja kuunnella näitä tarinoita, millaista on kohdata silmiensä edessä se hätä mikä on tähän asti ollut sanoja blogissa tai uutisissa. Mietin millaista on nähdä kun kyselen tutuiltani heidän ja perheensä kuulumisia, terveydentilaa, rahojen sekä ruoka- ja vaatevarastojen riittämistä, sillä mikään niistä ei ole itsestäänselvyys. Millaista on kuunnella sotaapaenneiden keskustelua sodan henkisistä vaikutuksista, kuinka väkivallan kohtaaminen arkipäiväistyy, kuinka pommeja ei enää kohta pelkää. Puhumme traumoista ja terapiassa käymisen surullisen leimaavasta vaikutuksesta arabiyhteisössä. Puhumme siitä kuinka sodasta tulleen on vaikea luottaa. Kaverini silmien kautta näen pitkästä aikaa itsekin sotaapakenevien elämän absurdiuden tuoreeltaan.
Kotimatkalla kävelemme keskelle anarkistien öistä mielenosoitusta, keskustan kadut ovat suljettu, liikkeet ovat sulkeneet ovensa ja laskeneet teräskalterinsa ikkunoidensa suojaksi jo päivällä. Uutisten mukaan 5000 poliisia on valmiudessa kaduilla, kaasunaamarit riippuvat rinnuksilla, rynnäkkökilpien rivi muuraa kulkuväyliä kiinni. Yliopistorakennuksesta, anarkistien tukikohdasta, lentää kaaressa palavia tervehdyksiä poliisille ja katu ja viereinen puu syttyvät tuleen. Katselemme vierestä kunnes kyynelkaasulta emme enää pysty pitämään silmiä auki.