Aamulenkillä juoksen Akropoliksen ohi ja hämmästyn, että ainiin, mähän olen Ateenassa. Tajuan että jotenkin en ole muistanut sitä pitkään aikaan. Huomaan pikkuhiljaa unohtaneeni nauttia kaupungista, unohtaneeni kävellä rauhassa puistoissa ja tutkia uusia alueita, unohtaneeni nauttia kreikkalaisesta kahvista auringonpaisteessa.
Nyt kahden Ateenassa vietetyn kuukauden jälkeen osaan vain neljä sanaa enemmän kreikkaa kuin viime toukokuussa kaupungista lähtiessä. Eli osaan yhdeksän sanaa. Sen sijaan puhun, kirjoitan ja luen arabiaa, vielä hitaasti mutta sitäkin tomerammin. Lonkat ovat mukavasti auenneet jatkuvasta lattialla haaraistunnassa istumisesta ja syön useammin arabialaista kuin kreikkalaista ruokaa.
Joka päivä mieli on tovereissa, oppitunneissa, salakuljettajissa, pakolaistalojen oloissa, kuka tarvitsee eniten apua ja miten ihmeessä näitä arabeja voi ylipäätään auttaa kun he eivät millään tahtoisi ottaa vastaan apua vaan sen sijaan jakaa kaiken siitä vähästä mitä heillä on.
Ja niinpä unohdan olevani Kreikassa. Herättelevän aamulenkkini jälkeen palauttelin itseni taas tähän maailmaan, siirsin osan englannintunneistani muille opettajille, järjestin aikaa lepäämiselle ja oman mieleni tuuletukselle.
Vaikka välillä tuntuu että eihän englannin opettaminen ole ”juuri mitään”. Mutta tässä ympäristössä sekin kuluttaa. Kun tänään oppitunnilla puhumme ystävänpäivästä, ja oppilaalle nousee kyyneleet silmiin. Kun viime viikolla tunnin lopuksi toveri kertoo yrittävänsä viikonloppuna lentää Keski-Eurooppaan, ja tällä viikolla näen pettyneen oppilaan jälleen tunnilla. Mitä tapahtui, kysyn. Päädyin lentokentän vankilaan, hän sanoo.