Kiedon käsivarteni 21-vuotiaan ympärille. Itke niin paljon kuin haluat.
Hän itkee ikäväänsä perhettään kohtaan, vanhempiaan, siskojaan ja veljiään, jotka on nähnyt viimeksi kaksi vuotta sitten. Hän kysyy näkeekö heitä enää koskaan. Hän itkee päätyvänsä syvemmälle Eurooppaan, entistäkin kauemmaksi perheestään. Ja kun viimein hänet joskus sijoitetaan sattumanvaraiseen Euroopan maahan, millä rahalla hän matkustaa Turkkiin ja miten pakolaisena saa sinne edes viisumin. Hän itkee lisää.
Tämän nuoren miehen kanssa olen jutellut monet, monet kerrat. Hän puhuu tulevaisuudestaan aina kovin epävarmasti – ei epävarmasti siksi, koska ei tiedä minne päätyy ja milloin, vaan siksi, ettei tiedä onko hänellä tulevaisuutta. Ehkä kuolen huomenna, hän aina sanoo. Ja taas hän vakuuttaa vakavana: Ihan oikeasti. Ehkä mä kuolen.
Pääsemme keskustelussa kuolemasta eteenpäin. Hänellä ei enää ole omia unelmia, hän ei näe sellaisia enää mahdollisiksi. Mun pitää saada töitä että saan rahaa ja voin lähettää sen perheelle. Mä tarvitsen vain että mun perheellä olisi kaikki hyvin. Perhe on hiljattain paennut Syyriasta Turkkiin, kaksi veljeä ovat saaneet töitä ja he tekevät pitkää päivää elättääkseen vanhemmat, siskot, vaimot ja omat lapsensa. Raha ei ole tarpeeksi kaikille.
21-vuotias elää Kreikassa rahatta, hän lähetti matkanteosta ylitse jääneen rahan perheelleen. Kreikassa hän saa järjestöltä kuukausittain 50 € ruokarahaa, jonka voi käyttää vain tietyssä ruokakauppaketjussa. Mitään muuta ei voi ostaa. Yhtäkkiä hän kysyy onko mulla päänsärkylääkettä – mutta jos ei ole, sä et saa ostaa. Hän ei tarvitse rahaa keneltäkään.
Kysyn mikä tekee hänet iloiseksi. Odotan, annan aikaa, olen hiljaa. Ei vastausta. Yhdessä keksimme pienen pieniä hyviä asioita: ihmisten katselu, auringonpaiste. Ihmisten auttaminen.
شوية شوية Shwaye, shwaye. Slowly, slowly. Kohti parempaa.