Opetan englantia muutamassa eri pakolaistalossa 2-4 tuntia päivässä. Oppilaat ovat pääasiassa aikuisia vasta-alkajia, suurin osa selviytyi aluksi juuri ja juuri hi how are you -keskustelusta. Nautin opettamisesta ja ajatuksesta että pystyn siten tarjoamaan heille merkittävän taidon: kyvyn kommunikoida riippumatta siitä mihin maahan he päätyvät.
Oppitunneilla puhutaan paljon perheestä ja Euroopan maista, kahdesta asiasta jotka oppilailla on paljon mielessä. My sisters are in Germany and my brother is in Sweden.
My father is in the sea, kertoo alle 10-vuotias poika silmääkään räpäyttämättä. Toivon että todellisuus on muuta kuin mitä lauseesta ymmärrän. Välillä puhumme vaikeistakin asioista oppilaiden kanssa, mutta nyt ei ole sopiva aika ja paikka sille. Vaihdan aihetta, do you live in Athens now?
Nautin opettamisen psykologiasta, pedagogiikan perusteiden pohtimisesta ja erilaisten opetusmenetelmien kokeilemisesta. Ensimmäisen Ateenan-viikkoni aikana kiersin eri opettajien oppitunneilla havainnoimassa heidän suhdettaan opetukseen ja oppilaisiinsa, tarkkailemassa ryhmien dynamiikkaa ja opettajien selviytymistä kielimuurista.
Juuri tällaisena vapaaehtoistyö on parhaimmillaan, voin tehdä jotain merkittävää ja todella auttaa, ja samalla opin taitoja joita pidän tärkeinä ja mielenkiintoisina. Mitä enemmän opetan, sen vaikeammalta ajatus Ateenasta lähtemisestä tuntuu – eikä onneksi tarvitsekaan lähteä.