Rutistus on luja. Käsivarret ympärilläni, pois en pääse.
Nuori nainen painaa poskensa poskeani vasten ja halaa lujasti. Hellittää otettaan, vaihtaa toiselle poskelle, ja rutistaa vielä kovemmin.
Kättelen hänen pikkuveljensä, 16-vuotiaat kaksoset. Tule meidän kotiin, he sanovat. Olen juuri tavannut heidät ensimmäistä kertaa.
Nämä afgaaninuoret asuivat vielä kolme kuukautta sitten kadulla, juuri Ateenaan saapuneina, ihmetellen minne mennä. Kadulta heidät löysi brittiläinen herra, joka onnistui järjestämään heille huoneen avustusorganisaation kautta.
Mitä teille kuuluu, kyselen. Onko teillä vaatteita? Tytöllä on pelkkiä talvivaatteita, poikien vaateasiat ovat hieman paremmin. Paitsi toisella pojista ei ole kenkiä. Paljonko teillä on rahaa? Tiedän että brittiherra jätti sata euroa lähtiessään Kreikasta muutama viikko aikaisemmin, juuri hänen pyynnöstään olen tullut tapaamaan sisaruksia. Meillä on kaksikymmentä euroa jäljellä. Onko teillä ystäviä Ateenassa? Me emme tunne täältä ketään. Kaksi samassa asunnossa ollutta afgaaniperhettä lähti viime viikolla Tanskaan. Kuka teitä nyt auttaa? Brittiherra auttoi mutta hän lähti pois…
Kaikki kolme katsovat syvälle silmiini koko ajan.
Missä teidän perhe on? He ovat kaikki kuolleet ohjuksiin ja pommeihin, paitsi äiti, äiti on yksin Kabulissa. Eikö siellä ole ketään muuta äidin kanssa? Siellä oli meidän setä mutta sitten hänkin kuoli ohjukseen. Miksei äiti tullut teidän mukaan? Koska äiti ei voi kävellä. Äiti soitti meille eilen ja sanoi että nyt on taas enemmän räjähdyksiä ollut ja äiti sanoi että jos minä kuolen täällä niin te ette saa tulla takaisin Afganistaniin… Kaikkien heidän silmänsä täyttyvät kyynelistä. Mietin millaista on 16-vuotiaana kuunnella puhelimitse oman äidin sanovan sellaista, etenkin kun mitään muutakaan perhettä ei enää ole. Tiedän että äidin on sanottava se ääneen. Lasten on jatkettava matkaa, vaikka kävisi miten.
Kerron heille että olen kaupungissa kaksi kuukautta ja sen kahden kuukauden ajan he eivät ole yksin, he tuntevat nyt minut, ja minä autan heitä.